lauantai 20. syyskuuta 2014

Kämyinen kännykkäpostaus koulunkäynnistä

En ole jostain syystä löytänyt energiaa kirjoittaa, kun sitä menee niin paljon kaikkeen muuhun. Siksi kirjoitan nyt kämyisen kännykkäpostauksen ja taas vaan suomeksi, osoittaakseni olevani elossa.

Olen nyt ollut koulussa kaksi viikkoa, ja huhhuh kun on outoa. Sain kuulla Suomessa vaikka mitä siitä miten tiukkoja Ecuadorin koulut ovat, mutta mikään siitä ei juurikaan pidä paikkaansa.

Oma kouluni, Collegio Menor Uniandes on pieni, vain alle sadan oppilaan yksityiskoulu. Olen itse koulun vanhimmalla, valmistuvalla luokalla, ja meitä on luokallani vain 13! Koulussa on koulupukupakko, ja meikin ja kynsilakan käyttö on kiellettyä. Koulupukuun kuuluu tytöillä skottiruudullinen hame, valkoinen kauluspaita, tummansininen neuleliivi ja tummansiniset polvisukat mustine balleriinoineen, ja pojilla hameen tilalla on pitkät suorat tummat housut.

Koulua on joka päivä 7.15-13.20, ja päivä jakautuu 45 minuutin oppitunteihin ja kahteen taukoon. Tauoilla on mahdollista ostaa ruokaa koulun ruokalasta, ja luojan kiitos vaihtoehtoja on rutkasti: hedelmäsalaattia, riisiä ja kanaa, makkaraperunoita, hot dogeja ja hampurilaisia, paahtoleipää tai sämpylää, suklaakakkua, jäätelöä... Päivän ruuista selviää alle kahdella dollarilla.

Oppitunnit ovat superoutoja. Koulussa on wifi, joten puolet oppilaista käyttävät kännykkää tunnilla, eikä opettajaa kiinnosta. Luokassa puhutaan kuin opettajaa ei olisikaan, ja joskus niinkin käy: opettaja ei vaan ilmesty paikalle. Nyt, koeviikolla, tehdään vielä vähemmän: koko tänä kuusituntisena koulupäivänä emme tehneet muuta kuin äidinkielen kokeen, johon meni se 20 minuuttia. Silti koulusta ei saa lähteä. Luokkatoverini eivät lue kokeisiin, ja kaikki saavat säälittävän huonoja numeroita; asteikolla 1-10 luokan keskiarvo on yleensä jotain kahden ja puolen tienoilla.

Aamuisin herään kello 5.55 ja kouluun kuljen n. 3 km bussilla. Päivän edestakainen bussimatka maksaa sen huikeat 30 senttiä (eurosentteinä vielä vähemmän) - jotain, mistä Suomi voisi ottaa oppia... ;)

En osaa oikein sanoa, pidänkö koulustani. Jätän sen tunneosioon, jonka voi lukea seuraavasta postauksesta :)


Oona

lauantai 6. syyskuuta 2014

Kun sanat eivät riitä

No words this time.























Oona

Minivacaciones

Hola!

Olen elossa vielä, ja kaikki on ihan hyvin, vaikka Heidiä lainatakseni: nämä tunteet ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. (Jos haluat skipata turhat jaaritukset tunteista, hyppää kappaleeseen neljä) Yhteen päivään mahtuu itkemistä sekä ilosta että surusta, pinnanalainen raivokohtaus siskon takia, ääneen nauramista ihan vaan siksi että on niin hyvä mieli ja ääretöntä turhautumista kielen kanssa.

Suurimmat ongelmat tuntuvat olevan yksivuotias siskoni ja kieli. Sisko siksi, etten ole tottunut pieniin lapsiin ja olen sen kanssa ihan sormi suussa. Kun se alkaa huutaa vaikkapa autossa ei pakotietä löydy mistään. Tuhon ja sotkun määrä on myös ihan omaa luokkaansa: oksennusta on mukava siivota autosta, samoin kuin joka paikkaan roiskunutta pillimehua, kun yksi neropatti haluaa tanssia se purkki kädessä. No, huumorin kautta; kaikkeen tottuu. Tulipahan todettua että äidiksi minusta ei taida olla (sori Suomen äiti, no grandchildren), ellei löydy jotain taikakeinoa jolla voi skipata ikävuodet 0-6.

On turhauttavaa, kun yhteistä kieltä ei ole. Hostäiti vaikuttaa hirveän mukavalta, rennolta, huumorintajuiselta ja nuorekkaalta, ja haluaisin vaan puhua kaikesta, mutta kieli panee hanttiin. Ymmärrän jo vähän paremmin, mutta suusta en edelleenkään saa lähes sanaakaan. Se turhauttaa älyttömästi, mutta ainakin opin arvostamaan niitä kertoja, kun ymmärrän mitä minulta kysytään ja pystyn kakistamaan ulos jonkin selkeän vastauksen (vitsi vitsi, ei sellaista oikeasti tapahdu).

Nyt postaus alkaa taas venyä huolestuttaviin mittoihin. Lähdettiin siis tiistaina Espanjassa asuvien serkkujen kanssa rannikolle unelmalomakylään rentoutumaan. Kyllä kelpasi. Seurueeseen kuului siis oman perheeni lisäksi äitini sisko, tämän tytär ja 6- ja 11-vuotiaat lapsenlapset. Edeltävänä päivänä käytiin pienellä ajelulla, jonka syytä en tiennyt, mutta ainakin näin lisää Ecuadorin upeaa luontoa ja kauniita maisemia! Usvainen vuoristosademetsä auringonlaskun kultaisessa valossa oli ehkä kaunein pala luontoa jonka olen koskaan eläessäni nähnyt, vaikka olenkin jo tainnut sanoa näin jo melko monesta asiasta. Mutta hei; vähemmän puhetta ja enemmän kuvia!

Jokin joki

Vissiin eka kuva musta, nyt teillä on todiste että se oon todella mä täällä kameran ja koneen takana!





♥♥♥
Itse lomakylä oli ihana, aivan eristyksissä kaikkialta ja sellainen täysihoitola, joka takasi täydellisen rentoutumisen. Hotelli oli all inclusive - sain syödä ja juoda niin paljon kuin halusin. Oli mahtavaa illallistaa buffetissa, kun oikeasti tiesin mitä söin ja sain itse päättää mitä ja kuinka paljon. Hotellin ranta oli kaunis, koko hotellialue siisti, hyvin hoidettu ja valtavan laaja, ja sisälsi esimerkiksi miljoona uima-allasta, porealtaita, elokuvateatterin ja tenniskentät. En jaksanut kauheasti kuvia ottaa kun keskityin rentoutumaan, lol. Sää oli kyllä kamalan kylmä, tuuli ja oli pilvistä, ja minä neropatti otin mukaan tasan yhden pitkähihaisen paidan.





Pääsin heppailemaan: puoli tuntia ratsastusta loputtomalla hiekkarannalla ilman kypärää ja kenkiä, olo oli kuin disneyprinsessalla... (Note: oon ratsastanu ilman talutusta kerran elämässäni)





Paluumatkalla pysähdyttiin sitten toiseen kaupunkiin rantailemaan, ja sieltä löysin auringon! Tuota ihmeellistä valoilmiötä sietikin ihastella, tuota ennen olin nähnyt siitä kerran vilauksen koko täälläoloni aikana. Jestas oli KUUMA! Lomaparatiisissa sain rusketuksen sijaan kestopalelemisen joka ylsi luihin ja ytimiin asti. Tässä kaupungissa merivesi oli varmaan lämpimämpää kuin ilma kertaakaan koko lomailun aikana, ja kestopaleleminen rauhoittui :)


Ensimmäinen ja viimeinen bikinikuva, joka musta tullaan koskaan näkemään! (sanoi Jennifer Lawrencekin varmaan aikoinaan)





Vielä kolme kuvaa menomatkan pysähdykseltä:








Tätä kirjoittaessani muistin, että minulla on edellisetkin luontokuvat odottamassa... Taidanpa laittaa niistä vielä uuden postauksen. Sen siitä saa kun on laiska.


Oona

PS. Mulle tarjottiin kolumnistin hommaa Vakka-Suomen Sanomista, joten jos joillekin se tulee niin EHKÄ jatkossa mun seikkailuja hullussa latinomaassa pääsee seuraamaan myös siitä!