Sobreviviendo (English version!)

Hola todos!

I got some complaining about the last post because it was only in finnish, so I translated it (tried to) in English :)

Everybody: "You should start some hobbies, maybe you'd get more friends that way?"
Oona: "I don't know any hobbies that I could do with other people, I'm not a sports person or anything..."

This week has been more positive than negative. (And btw I've been here 60 days now, which means two months!) School started, two weeks of holiday ended and it feels good to be in the school because we're actually DOING something there. There are still lessons where we don't have a teacher, or lessons when there is a teacher but we're still doing nothing, but not that much anymore. I'm a part of the school a bit more now, and the others are interacting more with me and I'm happier. Still, I have to TRY all the time, to just go and join them eventhough I don't want to, open my mouth even if I'm tired and my brain's not working and smile even if I'm feeling very sad.

I'm superproud of my spanish at the moment. Other exchange students are boasting how they already think and dream in the language of their exchange country - well, I don't, but it doesn't matter, because I can already communicate in almost every situation, and "No entiendo" is not the phrase that I use the most anymore. Ecuadorians are very eager to tell me how fluent my spanish already is and how huge is the improvement of my spanish.

♥♥♥

It was a whole lot easier to return to my everyday life, when I finally had something to DO. I started my piano lessons in the local conservatory, and oh, the moment of happiness when I touched the piano again... <3 (Even though it's an electronic piano because they don't have an acoustic one... #justecuadorthings)

I'll visit the conservatory three times a week in the future, and I was also offered a job as a piano teacher (because I was so damn good lol). I'll have to talk with YFU about that, because the rules say "no working", but maybe it would be ok if I teach people for free and get free lessons in return.

♥♥♥

Soooo. Music brings people together, as I've come to notice like a hundred times in my life. The first visit to the conservatory was kinda boring, because the locals are quite lazy when it comes to returning from the holidays (this phenomenom was seen in the school, too) and the building was pretty empty. But my third time there was way better: five girls came to say bienvenidos and introduced theirselves and we had a nice little conversation! Everybody actually WANTED to talk with me and they were interested in me! This is what I've been waiting for!

♥♥♥

There has been some other stuff going on, too. I went cycling with Daniel and his mother, and that wasn't just some little nice trip around the town: on the first time there was 200 of us and police cars to guarantee our safety in the traffic. What a nice way to get to know the city and also get some exercise!

The second time was even better. A little less people there, like only 40, but it was just awesome: 35 km through rain and muddy little bumpy roads - in the dark and sometimes even without streetlights... It was a hard ride for my muscles, especially when we climbed to a high hill with the bikes... I was just repeating the phrase "yo puedo, yo puedo" for myself and the fellow cyclists, and finally I reached the top. Going downhill was just amazing: freaking fast and dangerous because of the wet streets, but with an amazing view of the city lights that continued eternally and dissapeared into the fog. AND MY MUSCLES (wait, what muscles) WEREN'T EVEN HURTING THE NEXT DAY!

I also made a few friends in that tour, beause everybody wanted to know the story of a random gringa amongst them.

♥♥♥

 I think that that's it for this time. There are always these little moments of joy: when I find my piano sheets AND my headphones after one week of searching, when my mom hugs me, when I have a nice chat with the taxi driver... The culture shows me new faces every day. When in Finland we have some rehearsals in case of a fire, here it's the same with earthquakes (what you shoul do is hide under your table and then walk in a dumb-looking line to the meeting point and sit there in s weird spiral). In the school olympics all the classes represent a different country and even buy a new uniform for those competitions (we're Italia, but the unifrom is in the colours of Finland, blue and white!). The ministry of health organizes a day when we have to listen to a speech about healthy lifestyle and then eat some fruit salad (everybody had to bring something to it, and I was cutting these two huge watermelons for two hours...).

I want to add the favourite quote of Hannah in the end:

"Every day might not be good, but there's something good in every day."

Besos!
Oona

Sobreviviendo

Hola todos!

Kaikki: "Hanki harrastuksia, sieltä saat varmaan kavereita!"
Oona: "Nokun ei musta oo mihinkään harrastuksiin joissa ois muita ihmisiä, kun en urheile tai mitään."

Tämä viikko on ollut tällä kertaa enemmän positiivisella puolella. (Olen muuten ollut täällä tänään tasan 60 päivää eli kaks kuukautta) Koulu alkoi, kahden viikon loma loppui ja tuntuu hyvältä kun koulussa oikeasti TEHDÄÄN jotain. Edelleen on tunteja, joina ei yksinkertaisesti ole opettajaa tai joina opettaja on luokassa muttei tee mitään, mutta vähemmän. Kuulun jo vähän enemmän joukkoon, ihmiset puhuvat minulle enemmän ja olen iloisempi päivät, mutta edelleen pitää koko ajan YRITTÄÄ, mennä väkisin mukaan vaikka ei huvittaisi, avata suu vaikka väsyttää eikä aivot toimi ja hymyillä vaikka olisi paha mieli.

Olen ihan superylpeä espanjastani tällä hetkellä. Muut vaihtarit selittävät ummet ja lammet siitä miten ajattelevat ja näkevät unia jo kohdemaansa kielellä - minä en, mutta ei se haittaa, sillä pystyn jo kommunikoimaan lähes kaikissa tilanteissa, eikä "No entiendo" ole enää yleisin käyttämäni fraasi. Paikalliset kehuvat kaikki kovasti espanjaani, ja esim. koulukaverit kaikki muistuttavat jatkuvasti miten paljon olen kielen kanssa kehittynyt.

Kuvat ovat tämänpäiväisestä pikkusiskon päiväkodin juhlasta :)

Mamí ja sen poikaystävä Oscar esiintyivät! (bongatkaa myös itkevä Paula)

Paluu arkeen oli huomattavasti helpompi, kun pääsin vihdoin TEKEMÄÄN jotain. Aloitin pianotunnit paikallisella konservatoriolla, ja voi sitä riemua kun sormet koskivat pianoa (vaikka se olikin sähköpiano, kun koko konsalla ei ole oikeaa pianoa #vainecuadorjutut). Siinä sitten testailtiin vähän mun taitoja, lähinnä soittelin prima vistana helppoja biisejä ekan kerran. Käyn jatkossa konsalla kolmesti viikossa, tai ehkä useamminkin katsotaan.

Tokalla kerralla sain eteeni Für Elisen nuotit, ja melkein itkin ilosta kun kappale meni edelleen sormien lihasmuistista ja oli jotain tuttua musiikkia. Sitten tapahtui jotain hämmentävää: minulle tarjottiin töitä konservatoriolta pianonsoiton opettajana. Mitä.

Asiasta täytyy vielä neuvotella, sillä YFU kieltää työskentelyn, mutta ilman palkkaa asian luulisi onnistuvan. Puhuttiin myös, että varmaan olisi YFU:lle okei, jos opetan ja palkaksi saan käyttää konservatoriota vapaasti, ja saan myös ilmaista opetusta halutessani.

Mun huikeet photoshoptaidot :3

Musiikki yhdistää, tämä on vasta ehkä sadas kerta kun sen totean, mutta se on vaan niin totta. Kahdella ensimmäisellä konservatoriokäynnillä siellä ei juuri ihmisiä ollut, sillä paikalliset ovat laiskoja palaamaan työn ääreen lomien jälkeen (tämä näkyi myös koulussa...). Kolmannella kerralla heti pianon ääreen istuttuani luokkaan tulee joku tyttö, esittelee itsensä innoissaan ja kertoo opettajien puhuneen minusta, ja sitten lähtee palaten mukanaan neljä muuta tyttöä, jotka kaikki innoissaan höpöttävät minulle. TÄMÄ on se ilmiö mitä olen odottanut, ja sain sen musiikin kautta. Täydellistä.

RUOKAA (tarkkasilmäisimmät voivat bongata riisiä lähes jokaisesta annoksesta...)

Näitäkin kavereita maistoin

Muitakin juttuja olen puuhannut. Ylitin itseni ja lähdin pyöräilemään Danielin ja tämän äidin kanssa, ja se ei ollutkaan mikään pikkuretki: ensimmäisellä kerralla, 12 km lenkillä oli mukana n. 200 ihmistä ja poliisisaattue. Ihan huikea tapa tutustua kaupunkiin, kun saa liikuntaa samalla!

Toinen kerta oli ehkä vielä parempi. Mukana oli vähemmän väkeä, mutta retkellä ylitin itseni kaikin tavoin: 35 km vesisateessa mutaisia, kivisiä ja kuoppaisia pikkuteitä, pimeällä. Teiden kunto aiheutti rutkasti lisärasitusta lihaksille, mutta vielä enemmän sitä aiheutti matkan puolenvälin jälkeen tehty nousu korkealle kukkulalle tuskaisen pitkää serpentiiniylämäkeä. Hoin itselleni ja kanssapyöräilijöille että "yo puedo, yo puedo" (minä pystyn, minä pystyn) ja lopulta pääsin huipulle. Sieltä paluu oli jotain täydellistä: huikeaa vauhtia alas kohti kaikkialle levittyvää kaupungin valomerta vesisateessa ja superliukkaalla tiellä. EIKÄ EDES OLLUT LIHASSÄRKYÄ SEURAAVANA PÄIVÄNÄ!

Myös reissulta sain pari uutta kaveria, sielläkin paikallisia kiinnosti joukkoon eksynyt gringa eli hmm ei-latino.

Eipä tässä sitten paljoa muuta. Pieniä onnenhetkiä riittää: kuulokkeiden JA Suomesta tuomani pianokirjan löytyminen viikon etsinnän jälkeen, se tunne kun äiti halaa, juttuhetki taksikuskin kanssa... Kulttuuri näyttää koko ajan uusia puolia. Siinä missä Suomessa on paloharjoituksia koulussa, on täällä harjoitukset maanjäristysten varalta (mennään pöytien alle ja sitten kuljetaan tyhmännäköisessä jonomuodostelmassa kokouspaikalle istumaan ympyrässä). Kouluolympialaisia varten joka luokalle hankitaan oma joukkuepuku, ja jokainen luokka edustaa jotain maata (me oltiin Italia... Suomen väreissä). Terveysministeriö järjestää teemapäivän, jolloin kuunnellaan ensin luentoa ja sitten syödään valtavaa hedelmäsalaattia, johon jokaisen piti tuoda jotain (pilkoin kahta valtavaa melonia kaksi tuntia). Loppuun Hannahin lempilausahdus: "Every day might not be good but there's something good in every day."

Pyöräilystä juttu lehdessä! (oikealla kuvassa näkyy Hannah) Näitä reissuja tehdään siis kolmesti viikossa.

Mun luokka ja meiän hienot sporttiunivormut! (siis miten niin mä ja Daniel erotutaan joukosta?)

- Oona

Lettukestit

Heräsin aamulla liian aikaisin siihen, että päivän suunnitelmat heitettiin roskikseen. Tarkoitus oli mennä klo 10.30 Hélènen, ranskalaisvaihtarin kanssa lenkkeilemään, mutta tadaa, Ecuador happened ja äiti herätti minut yhdeksältä kertoen lähtevänsä sairaalaan katsomaan isoäitiään. Koska en omista talon avaimia, olin jumissa kotona ja jouduin perumaan tapaamisen Hélènen kanssa. Ahdisti kun en taaskaan päässyt liikkumaan, ja vyötäröllä lilluvat vaihtarikilot alkoivat kiljua kamalia ajatuksia päähän.

Kun äiti vielä pyysi lakaisemaan talon lattiat, ilman musiikkia kun kännykkä ja kuulokkeet ovat typerien kolumbialaisidioottien käsissä, oli henkinen kaaos ja tuskatila valmis. Luojan kiitos sekavista ajatuksistani nousi pinnalle hyvin syvällinen mietelause: "Olet itse vastuussa omasta onnellisuudestasi." Kuten viime postauksessa mainitsin, meidän täytyy tehdä töitä onnemme eteen. Ja mikäpä pelastaisi huonon päivän paremmin kuin hyvä ruoka ja hyvät ystävät?

I woke up this morning way to early just to find out that all my plans had been ruined. I was supposed to go running at 10.30 am with Hélène, a French exchange student, but ta-dah, Ecuador happened, and my mom woke me up at nine o'clock telling me that she'll go to hospital to see her sick grandmother. Because I don't have the keys, I was stuck in this house and I had to cancel my meeting with Hélène. I felt a bit anxious because I'd really need some sports, and the fat on my waist started screaming horrible things for my brain.

When my mom asked me to brush the floor of the whole house - without music because my phone and headphones are in the hands of some random columbian idiots - was a mental chaos ready. Thank god one clever quote popped up from among all the depressing thoughts: "You, and only you, are responsible for your own happiness." Like I mentioned in my last post, we have to work to feel happy. And what could save a bad day better than some good food and good friends?

Kysyin äitiltä, voinko pyytää muutaman ystävän kyläilemään ja kokkailemaan, ja äiti onneksi innostui suuresti ideasta, ja ehdotti vielä, että ystäväni ottaisivat uimapuvut mukaan ja viettäisimme loppuillan altaalla chillaillen. Ei huano :)

Lähdimme yhden maissa kauppareissulle Danielin ja Hannahin kanssa, ja ruokiin meni mukavat 60$, ups. Kotona Hélène liittyi seuraamme, ja aloitimme haasteellisen projektimme pienessä ahtaassa keittiössä, jonka liesi ja aurinko lämmittivät varmaan lähemmäs neljääkymmentä astetta... Kunnialla suoriuduimme!

I asked my mom if I could invite some friends to spend time and cook with me, and thank god my mom found the idea great, and also told me to tell my friends to bring their swimsuits, too, so we could spend the rest of the evening chilling in the pool. Not bad :)

At one o'clock we went to do some shopping with Daniel and Hannah, and our food cost 60$. Oopsie. Back at my house Hélène joined us, and we started our difficult project in a tiny kitchen, in which the temperature was nearly 40 degrees because of the oven and the sunshine. But we did well!

Hélène the pasta princess

Hélène owns some finnish skills ;)

Meidän kolmen ruokalajin illallisemme koostui salaatista, spaghetti bolognesesta ja aidoista suomalaisista letuista, joiden päälle oli tarjolla mm. mansikoita, vaahterasiirappia, kermavaahtoa ja suklaata. Oli ihana kokata, ja vielä ihanampaa oli ruoka. Jesus christ, Hélènin ja Hannahin bolognesekastike oli varmaan parasta mitä olen ikinä syönyt! Laitoin lettuihin vähän kanelia makua tuomaan, mikä oli loistava idea. Ja salaatti... Kuinka olimmekaan kaikki ikävöineet tuoretta, raikasta, terveellistä salaattia, jota ei ole pilattu paikallisten tapaan uittamalla sitä viinietikassa ja sitruunamehussa.

Our meal included three plates: salad as a starter, spaghetti bolognese as the main course and real finnish pancakes (with strawberries, maple syrup, cream, chocolate etc...) for dessert. It was wonderful to cook, and the food was even more wonderful. For heaven's sake, the bolognese sauce of Hélène and Hannah was probably the best I've ever eaten. I put some cinnamon to the pancakes to bring some more taste, and that was a great idea. And the salad... Oh how we all have missed fresh, green and healthy salad, which is NOT ruined with too much vinegar and lemon juice like the locals love to do.

Uima-altaalla pimeässä riehuttiin näiden ihanuuksien kanssa mahat täynnä ja mieli korkealla. Turha ruikuttaa siitä ettei ole kavereita, kyllä nämä nyt kavereiksi lasketaan! Kavereiden lähdettyä seisoin suihkussa varmaan puoli tuntia hymyillen, takanani ihana päivä, ja nautin siitä että kerrankin suihkusta tuli sopivaa vettä, eikä vain polttavan kuumaa tai jääkylmää niin kuin yleensä. Onnensa eteen täytyy tosiaan nousta ylös sängystä itkemästä ja TEHDÄ jotain, taistella tylsyyttä vastaan. Kiitos kaikille, myös itselleni, mahtavasta päivästä!

We had some wild time at the pool, too, with our stomachs full and minds happy. I will stop complaining about not having friends; I think that these lovelies count as ones. After my friends left, I was just standing in the shower for like half an hour, smiling. I had an amzing day behind me, aaaaand I was also enjoying the perfect-temperatured water, which wasn't just burning hot or ice-cold as usually. You really have to get off your bed and DO things to be happy, and fight against the boredom. Thanks for this day everybody - myself included!

No, they're not holding hands :D

GUAPOS

Ei tarvetta sensurointiin kun ollaan niin naturellin kauniita niinku kaikki vaihtarit

Tänään kuultiin myös suru-uutisia:

Samassa maassa meiän kanssa oleva YFU:n kanssavaihtari, Elena Haasen Saksasta, kuoli tänään Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa sairaalassa. Suomen YFU neuvoi olemaan julkaisematta tarkempia yksityiskohtia tapahtumista sosiaalisessa mediassa, mutta Elenan isä oli juuri käynyt katsomassa tytärtään ja äiti oli täällä Ecuadorissa Elenan kanssa. Pari viikkoa saapumisemme jälkeen Elena sairastui ja lopulta hänellä diagnosoitiin leukemia. Koko YFU Ecuador on melko sekaisin ja kaikilla pyörii tämä päällimmäisenä mielessä. Voimia ja jaksamista Elenan perheelle, sukulaisille ja ystäville ♥

I think that everybody who wants to read this in English already knows the story of Elena. Rest in peace Elena Haasen.

Sarjassamme "what I see and what my camera sees"

- Oona

Stayin' alive, stayin' alive

Pieni viesti niille, jotka sanovat vaihtovuoden olevan helppoa aikaa: joko valehtelette, tai sitten olette tunteettomia hirviöitä. Kaikilla, joilla olen puhunut, on ylä- ja alamäkiä. Myös minulla. 

Ensimmäiset kaksi viikko koulussa olivat melko lailla kamalia. Olo oli niin yksinäinen ja ulkopuolinen, että koulussa vain itketti. Kukaan ei jostain syystä tullut puhumaan minulle, ja Marie, toinen vaihto-oppilas, sanoi, että ihmiset puhuvat etten halua kavereita. MITÄ? Epätoivo iski; yritin parhaani mukaan olla pirteä ja iloinen ja ulospäin suuntautunut ja tuoda itseäni esille porukassa, mutta sama jatkui. 

Tilannetta ei auttanut yhtään se, että YFU puhui jo Suomessa, että "uudessa koulussanne olette kuin julkkiksia, kaikki haluavat takuuvarmasti puhua ja olla kanssanne ja kaikkia kiinnostaa hirveästi kaikki mitä sanotte", eikä se, miten muut ecuvaihtarit kertoivat saaneensa kahdessa päivässä sata kaveripyyntöä (en edes liioittele), eikä se, että suomalaiset pohtivat, miten "eihän sulla Suomessa ole koskaan ollut ongelmaa kavereiden saamisessa", eikä se, että kun itkin joillekin puhelimessa miten on tosi vaikeaa ja vaan paha olla koko ajan, niin vastauksena kuului että "on toikin oikeesti, saat elämäs tilaisuuden ja sun puolesta maksetaan tonneja, ja sit sä vaan valitat ja itket siellä miten on kamalaa, kuulostat niin pilalle hemmotellulta teiniltä".

A little message for those who say that a year of exchange is a piece of cake: either you're lying or then you are just emotionless monsters. Everyone has their ups and downs, including me.

The first two weeks of school were quite horrible. I was feeling lonely as hell, and I really felt like I didn't belong there and just felt like crying all the time. For some weird reason nobody wanted to talk with me, and Marie, another exchange student, told me that the others talk that I want no friends. WHAT? I was feeling desperate; I tried my best to be happy, cheerful and easy to approach, but nothing really helped. 

So many things just made me feel worse: the fact that already the YFU Finland told us that "in your new school you will be like celebrities, everybody wants to talk and be with you, and everybody is so damn interested in what you're saying", the fact that all the other ecuadorian exchanger students told that they had 100 friend requests in just two days, or the fact that all my finnish friends said that "oh you never had problems to get friends here in Finland", or the fact that some anonymous persone, for whom I was crying in skype, told me that "come on, you get an amazing opportunity and your parents pay thousands for you, and then you just keep on complaining and crying how awful everything is there, you sound like a spoiled little drama queen".

No new photos, so I stole some from my friends:

Hannah (Denmark), Yo (Finland) and Hélène (France) in a trip to the village of the Tsachilas (native people of my city)

Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Vaikka mikään täällä ei ole helppoa, ei mikään ole myöskään mahdotonta. Perheen kanssa on alkanut sujua todella hyvin, samoin kielen, ja pystyn kommunikoimaan espanjaksi jo paljon paremmin. Kolmas kouluviikko ei ollut enää niin vaikea, ja ihmiset lähestyivät minua rohkeammin. Sain kutsun ensimmäisiin bileisiini, ja huomenna minut on kutsuttu leffailtaan luokkakavereiden kanssa. Daniel (saksavaihtari) ja Hannah (tanskavaihtari) ovat pelastukseni täällä, kaksi ihanaa ihmistä joilta saan aina seuraa ja tukea, ja jotka komppaavat minua täysillä kun sanon, ettei vaihtarin elämä ole helppoa. Kaikesta huolimatta tämä paikka tuntuu päivä päivältä enemmän kodilta.

However, every cloud has its silver lining. Nothing here is easy, but that doesn't mean that it's impossible. Everythings going really well with my family, and with the language: I can communicate with spanish so much better than a month ago. The third week of school wasn't that hard anymore, and people came to talk with me more eagerly. I got invited to my first fiesta, and tomorrow I will have a movie night with my classmates. Daniel (German guy) and Hannah (Danish girl) are my to saviours; two amazing human beings who always give me support and company, and totally agree with me when I say that the life of an exchange student is never easy. This place feels more home every day.

Hannah's birthday! On left and right are her relatives and in the middle me, her, Daniel and Marie

Totta kai elämä päättää potkia päähän juuri kun alkaa mennä hyvin. Tänään aamulla olin kävelyllä pikkusiskoni Mian ja hänen ystävänsä kanssa, ja kirjoitin tekstiviestiä kännykällä. Jostain juoksi mies, otti kännykkäni ja juoksi pakoon, ja ystävä poimi hänet mopon kyytiin. Sinne meni puhelin, kuulokkeet, 16 gigan muistikortti täynnä kuvia, musiikkia ja kirjoituksia, kameran muistikortti, Suomen simkortti... Kiitos tästä Ecuador. Katu oli tyhjä kun noin kymmenen sekuntia sitten vilkaisin taakseni. Aamupäivä menikin sitten parkuessa ja kiroillessa ja päätä seinään hakatessa.

Of course life gives you lemons just when everything is starting to feel better. This morning, I was walking with my little sister Mia and her friend, and writing a message with my phone. Out of nowhere ran a man, took my phone and escaped, and his friend picked him up with a motorbike. And poof, there went my phone, 16G memory card full of pictures, music and my writings, the memory card of my camera, my finnish SIM card and my headphones. Gracias Ecuador, muy amable. I swear that the street was empty ten seconds earlier when I was looking around. I spent the whole morning crying, swearing and hitting my head against the wall.

You won't believe how hard the life of an exchange student can be.

Opin kuitenkin jotain tärkeää tänään. Koko tämän ajan täällä olen kerta toisensa jälkeen varmistanut, että neljä tärkeintä asiaa ovat tallella: tietokone, kännykkä, kamera ja lompakko. Kun menetin yhden niistä tänään, kahden tunnin itkemisen jälkeen minulle valkeni, että sen jättämän aukon täyttäminen oli helpompaa kuin uskonkaan. Tajusin, että minulla on jotain vielä tärkeämpää, sekä täällä että Suomessa: aivan uskomattoman ihania ihmisiä ympärilläni. Kiitos Daniel, Hannah, Marie ja Pauline ihanasta iltapäivästä ja illasta ja siitä, että veitte ajatukseni muualle, kiitos Suomen ystävät sekä tyhmistä että ihanista yrityksistä piristää fiilistäni, kiitos niille ihanille ecuadorilaisille (perhe ja muutamat ystävät) jotka välittivät, huolehtivat ja tarkistivat ensimmäiseksi, ettei minulle sattunut mitään. Jatkossa kaduilla kävellessäni pidän tiukemmin kiinni kännykästäni, mutta vielä tiukemmin näistä ystävistä. ♥

Despite all the bad luck, I learned something pretty important today. During all this time that I've spent here, I've always been making sure that the four most important things are still safe: my computer, my phone, my camera and my wallet. After losing one of those things today and after two hours of crying I realized how easy it is to fill the whole it left. I realized that I have something even more important, in Finland but also here: truly wonderful people around me. Thank you Daniel, Hannah, Marie and Pauline for taking my attention away from these depressing thoughts and for this lovely evening, thank you Finnish friends for all the stupid and lovely attempts to make me feel better, and thanks for all the lovely Ecuadorians (my family and a few friends) who cared, worried and checked that I'm ok and didn't get hurt. While walking these streets in the future I'll hold my phone very tight, but these friends I'll hold even tighter. ♥

Playing basketball with Hannah's family and friends :)

- Oona

Ps. Sorry for the long post, if you need a potato just call me. Oh wait, I don't have a phone.