Sobreviviendo

Hola todos!

Kaikki: "Hanki harrastuksia, sieltä saat varmaan kavereita!"
Oona: "Nokun ei musta oo mihinkään harrastuksiin joissa ois muita ihmisiä, kun en urheile tai mitään."

Tämä viikko on ollut tällä kertaa enemmän positiivisella puolella. (Olen muuten ollut täällä tänään tasan 60 päivää eli kaks kuukautta) Koulu alkoi, kahden viikon loma loppui ja tuntuu hyvältä kun koulussa oikeasti TEHDÄÄN jotain. Edelleen on tunteja, joina ei yksinkertaisesti ole opettajaa tai joina opettaja on luokassa muttei tee mitään, mutta vähemmän. Kuulun jo vähän enemmän joukkoon, ihmiset puhuvat minulle enemmän ja olen iloisempi päivät, mutta edelleen pitää koko ajan YRITTÄÄ, mennä väkisin mukaan vaikka ei huvittaisi, avata suu vaikka väsyttää eikä aivot toimi ja hymyillä vaikka olisi paha mieli.

Olen ihan superylpeä espanjastani tällä hetkellä. Muut vaihtarit selittävät ummet ja lammet siitä miten ajattelevat ja näkevät unia jo kohdemaansa kielellä - minä en, mutta ei se haittaa, sillä pystyn jo kommunikoimaan lähes kaikissa tilanteissa, eikä "No entiendo" ole enää yleisin käyttämäni fraasi. Paikalliset kehuvat kaikki kovasti espanjaani, ja esim. koulukaverit kaikki muistuttavat jatkuvasti miten paljon olen kielen kanssa kehittynyt.

Kuvat ovat tämänpäiväisestä pikkusiskon päiväkodin juhlasta :)

Mamí ja sen poikaystävä Oscar esiintyivät! (bongatkaa myös itkevä Paula)

Paluu arkeen oli huomattavasti helpompi, kun pääsin vihdoin TEKEMÄÄN jotain. Aloitin pianotunnit paikallisella konservatoriolla, ja voi sitä riemua kun sormet koskivat pianoa (vaikka se olikin sähköpiano, kun koko konsalla ei ole oikeaa pianoa #vainecuadorjutut). Siinä sitten testailtiin vähän mun taitoja, lähinnä soittelin prima vistana helppoja biisejä ekan kerran. Käyn jatkossa konsalla kolmesti viikossa, tai ehkä useamminkin katsotaan.

Tokalla kerralla sain eteeni Für Elisen nuotit, ja melkein itkin ilosta kun kappale meni edelleen sormien lihasmuistista ja oli jotain tuttua musiikkia. Sitten tapahtui jotain hämmentävää: minulle tarjottiin töitä konservatoriolta pianonsoiton opettajana. Mitä.

Asiasta täytyy vielä neuvotella, sillä YFU kieltää työskentelyn, mutta ilman palkkaa asian luulisi onnistuvan. Puhuttiin myös, että varmaan olisi YFU:lle okei, jos opetan ja palkaksi saan käyttää konservatoriota vapaasti, ja saan myös ilmaista opetusta halutessani.

Mun huikeet photoshoptaidot :3

Musiikki yhdistää, tämä on vasta ehkä sadas kerta kun sen totean, mutta se on vaan niin totta. Kahdella ensimmäisellä konservatoriokäynnillä siellä ei juuri ihmisiä ollut, sillä paikalliset ovat laiskoja palaamaan työn ääreen lomien jälkeen (tämä näkyi myös koulussa...). Kolmannella kerralla heti pianon ääreen istuttuani luokkaan tulee joku tyttö, esittelee itsensä innoissaan ja kertoo opettajien puhuneen minusta, ja sitten lähtee palaten mukanaan neljä muuta tyttöä, jotka kaikki innoissaan höpöttävät minulle. TÄMÄ on se ilmiö mitä olen odottanut, ja sain sen musiikin kautta. Täydellistä.

RUOKAA (tarkkasilmäisimmät voivat bongata riisiä lähes jokaisesta annoksesta...)

Näitäkin kavereita maistoin

Muitakin juttuja olen puuhannut. Ylitin itseni ja lähdin pyöräilemään Danielin ja tämän äidin kanssa, ja se ei ollutkaan mikään pikkuretki: ensimmäisellä kerralla, 12 km lenkillä oli mukana n. 200 ihmistä ja poliisisaattue. Ihan huikea tapa tutustua kaupunkiin, kun saa liikuntaa samalla!

Toinen kerta oli ehkä vielä parempi. Mukana oli vähemmän väkeä, mutta retkellä ylitin itseni kaikin tavoin: 35 km vesisateessa mutaisia, kivisiä ja kuoppaisia pikkuteitä, pimeällä. Teiden kunto aiheutti rutkasti lisärasitusta lihaksille, mutta vielä enemmän sitä aiheutti matkan puolenvälin jälkeen tehty nousu korkealle kukkulalle tuskaisen pitkää serpentiiniylämäkeä. Hoin itselleni ja kanssapyöräilijöille että "yo puedo, yo puedo" (minä pystyn, minä pystyn) ja lopulta pääsin huipulle. Sieltä paluu oli jotain täydellistä: huikeaa vauhtia alas kohti kaikkialle levittyvää kaupungin valomerta vesisateessa ja superliukkaalla tiellä. EIKÄ EDES OLLUT LIHASSÄRKYÄ SEURAAVANA PÄIVÄNÄ!

Myös reissulta sain pari uutta kaveria, sielläkin paikallisia kiinnosti joukkoon eksynyt gringa eli hmm ei-latino.

Eipä tässä sitten paljoa muuta. Pieniä onnenhetkiä riittää: kuulokkeiden JA Suomesta tuomani pianokirjan löytyminen viikon etsinnän jälkeen, se tunne kun äiti halaa, juttuhetki taksikuskin kanssa... Kulttuuri näyttää koko ajan uusia puolia. Siinä missä Suomessa on paloharjoituksia koulussa, on täällä harjoitukset maanjäristysten varalta (mennään pöytien alle ja sitten kuljetaan tyhmännäköisessä jonomuodostelmassa kokouspaikalle istumaan ympyrässä). Kouluolympialaisia varten joka luokalle hankitaan oma joukkuepuku, ja jokainen luokka edustaa jotain maata (me oltiin Italia... Suomen väreissä). Terveysministeriö järjestää teemapäivän, jolloin kuunnellaan ensin luentoa ja sitten syödään valtavaa hedelmäsalaattia, johon jokaisen piti tuoda jotain (pilkoin kahta valtavaa melonia kaksi tuntia). Loppuun Hannahin lempilausahdus: "Every day might not be good but there's something good in every day."

Pyöräilystä juttu lehdessä! (oikealla kuvassa näkyy Hannah) Näitä reissuja tehdään siis kolmesti viikossa.

Mun luokka ja meiän hienot sporttiunivormut! (siis miten niin mä ja Daniel erotutaan joukosta?)

- Oona