Aamulla herätessäni siristelin silmiäni auringonvalossa,
haroin sotkuista tukkapehkoani ja yritin saada kiinni viimeöisestä unesta,
mutta se oli jo päässyt karkuun. Nousin
istumaan, avasin silmät kunnolla ja hetken tunsin sen pienen tyhjyyden
pistoksen sisälläni, sen tutun tunteen siitä että jotain puuttuu, että jollain
tavalla sitä on aina jotain vailla täällä. Suomea vailla.
En ollut surullinen, en voi varsinaisesti sanoa että tuli ikävä Suomea, olo vain ei ollut hetkeen kokonainen. Jäin miettimään. Mietin paljon tänään.
En ollut surullinen, en voi varsinaisesti sanoa että tuli ikävä Suomea, olo vain ei ollut hetkeen kokonainen. Jäin miettimään. Mietin paljon tänään.
Minä aina puhuin siitä kuinka kansainvälinen olen, kuinka
koen usein olevani henkisesti kotoisin jostain muualta enkä sovi Suomeen ja sen vakavaan ja
tympeään kulttuuriin. Nyt kun sitä ilman pitää olla, on olo kuitenkin jollain
tapaa ontto ja kummallinen. Miksi?
Olen elänyt koko elämäni Suomessa haaveillen ulkomaille
matkustamisesta ja uusista aluista uusissa maissa ja kulttuureissa. En koskaan
älynnyt, että sellaiset ovat rankkoja, sellaiset laittavat miettimään uudestaan
läpi koko elämän jokaisen vaiheen, läpi oman kulttuurin kaikkien hölmöjen
piirteiden, läpi tärkeiden ihmisten ja läpi omien saavutusten ja
häpeäpilkkujen. Ne laittavat panemaan asioita tärkeysjärjestykseen ja antavat
sinulle uuden kulttuurin lisäksi uudet kasvot vanhalle. Ne opettavat sinulle,
kuka sinä oikeasti olet, mistä tulet, miksi olet sellainen kuin olet ja miksi
olet tehnyt juuri nämä valinnat jotka ovat tuoneet sinut tähän pisteeseen.
Tänään oli hidas päivä, sellainen joka antaa paljon aikaa
miettiä ja purkaa ajatuksia. Usein niinä päivinä eksyy muistelemaan. Sitä
muistaa, miten henkeäsalpaavan kylmä ja aava on talviyö, kun seisoo vuokramökin
pihalla Lapin rajalla ja kiskoo sisäänsä lumipölyä ja timanttista
tähtitaivasta. Sitä muistaa, miltä tuntuu olla syväjäässä loppupäivä kun on
ajanut puolen tunnin mopomatkan Lemusta kotiin kylmänä talviaamuna. Millaista
on kävellä syyssateessa musiikkiopistolle vetisten lehtien liimautuessa
sotkuksi kengänpohjiin. Miltä tuoksuu kun kesäyönä astuu ulos teltasta Turun
saaristossa.
Ja sitä miettii, tuleeko joskus kaipaamaan tätä kaikkea niin
kuin Suomea nyt, tuntemaan sitä tyhjyyden pistosta tätä toista maata
ajatellessa.
Tuleeko Suomessa samanlaista hidasta aurinkoista päivää,
jona olo on vähän melankolinen ja ontto? Muistelenko vuoden päästä samalla
tunnelatauksella asioita täällä? Muistanko silloin, miltä maistuu hostäidin
tekemä tuore mangomehu aamiaispöydässä, miltä tuntuu kun pyöräillessä pitää
kahlata joen läpi ja lenkkarit kastuvat, miten juhlissa reggaetonin rytmi
laittaa kaikki liikkumaan samassa rytmissä ja millainen on Santo Domingon
katujen tuoksu?
Kysyin tänään sekä ecuadorilaiselta että suomalaiselta ystävältäni saman kysymyksen: Voiko ihmisellä olla kaksi elämää? Ensimmäinen vastasi, että voi, mutta niitä ei voi elää yhtä aikaa, vaan niiden välillä täytyy hyppiä. Jälkimmäinen sanoi, että ei, niiden välillä on tehtävä valinta. Minä olen valinnut Ecuadorin, olen oppinut elämään täällä ja olemaan onnellinen, mutten ole luopunut Suomesta, vaan teen välillä loikkia sinne ja annan itseni selata instagramia koneen näytöllä, ikävöidä hullun lailla täysin omituisia asioita ja ihmisiä ja toivoa, että jollain siellä kotimaassa on minua ikävä yhtä paljon kuin minulla kaikkia teitä. Tulee aika, jolloin jätän tämän kaiken taakse ja palaan Suomeen, se on varmaa. Nähtäväksi jää, olenko sittenkään kokonainen siellä, vai jääkö tänne minusta pieni osa varmistamaan, että jonakin aamuna herään Suomessa aurinkoisessa huoneessani ja tunnen tuon saman tyhjyyden pistoksen muistaessani Ecuadorin.
Kysyin tänään sekä ecuadorilaiselta että suomalaiselta ystävältäni saman kysymyksen: Voiko ihmisellä olla kaksi elämää? Ensimmäinen vastasi, että voi, mutta niitä ei voi elää yhtä aikaa, vaan niiden välillä täytyy hyppiä. Jälkimmäinen sanoi, että ei, niiden välillä on tehtävä valinta. Minä olen valinnut Ecuadorin, olen oppinut elämään täällä ja olemaan onnellinen, mutten ole luopunut Suomesta, vaan teen välillä loikkia sinne ja annan itseni selata instagramia koneen näytöllä, ikävöidä hullun lailla täysin omituisia asioita ja ihmisiä ja toivoa, että jollain siellä kotimaassa on minua ikävä yhtä paljon kuin minulla kaikkia teitä. Tulee aika, jolloin jätän tämän kaiken taakse ja palaan Suomeen, se on varmaa. Nähtäväksi jää, olenko sittenkään kokonainen siellä, vai jääkö tänne minusta pieni osa varmistamaan, että jonakin aamuna herään Suomessa aurinkoisessa huoneessani ja tunnen tuon saman tyhjyyden pistoksen muistaessani Ecuadorin.
Terveisiä uudesta väliaikaisesta kotimaastani teille
kaikille jotka jaksoitte loppuun asti lukea! Välillä sitä tahtoo kirjoitella jotain vähän syvällisempääkin :)
- Oona
Ei vitsi Oona ihan hullun hyvä teksti!!!!!!! Oikeesti oot pohtinut tällasia asioita ja se on hienoa, oot kasvanu sun vaihtovuoden aikana! Äää ehkä mullekin ttapahtuu jotain tollasta sit kun lähen lähetystyöhön, äää ihan kreisi ajatus. Rakastan sua paljon!! Xoxo
VastaaPoistaP.S. tekeeks sun hostäiti MANGOMEHUA??!!!!! Vähänkö oon kade namnamnam!! ♥
PoistaKiitos ihanasta kommentista Suski ♥♥ Kaipa mä sitten olen, vaikka edelleen koenkin aika sama Oona olevani :) Ja varmasti tapahtuu, uusi alku uudessa maassa aiheuttaa väkisin kaikkea hullua! Ja jep, joka aamu tuoretta mangomehua ;)
Poista